Osa 1

Minä, Anna Laakso, 19-vuotias villi persoona. Olen elämänhaluinen ja aina iloinen, pidän juhlimisesta, miehistä, ryyppäämisestä, lämpimistä kesäilloista. En ole siis mikään äidin pikkutyttö, joka istuu kotona illat katsoen Salattuja elämiä. Pidän tatuoinneista kropassani, parista naamalävistyksestä ja pisamat kuuluvat naamaani, kiitos äitini.

Asun äitini Jutan ja 15-vuotiaan pikkusiskoni Helin kanssa. Käyn tämän pienen Karulahden kampaaja-parturi ammattikoulua, jonka saan päätökseen nyt kesän alettua. Me kolme asutaan Karulahden keskutassa, kerrostalossa.Tämä ei ole mikään iso paikka, mutta totuttuaan ihan mukava ja mielellään asuu.

Meillä on myös Rocky koira. Yhtä villi kuin minä, mutta kunnon ihmisrakas. Yleensä pikkusiskoni hoitaa Rockyn arkiasiat.

Miksi meitä sitten on 3? Isäni.. Hän lähti toisen naisen matkaan kun olin 16-vuotias. Me pikkusiskon kanssa ollaan katkeroiduttu niin, että isä lahjoo meitä pitämään hänestä. Hänen mielestään hyvä isä on kun antaa pari sataa euroa kuussa lapsilleen hullutteluun. Käy minulle, mikäs sen parempi kuin nähdä kerran kuukaudessa ja saada siitä pari sataa. Vihaan hänen vaimoaan, hienostelija ämmä, joka tuntuu tietävän kaikesta kaiken.

 

Koulu, se on aina mennyt päin persettä, taidan käydä sitä vaan siksi, että olisi jotain mainittavaa niin tärkeille serkuille ja röhnöisille vanhuksille. Olisihan se kamala tieto, jos ne kuulisi, että minä tykkään nukkua päivät ja ryypätä yöt. Kyllä minä sentään kesätöihin menen, silloin tällöin käyn tekemässä päiviä Rita’s hair liikkeessä.

Koulua on vielä pari päivää, sitten alkaa kauan odotettu kesä. 

 

Aamu alkoi valjeta minullekin kymmenen aikaa, darra päällä edellisen illan riehunnoista. Oli sentään ollut hyvän ystävän Mikon synttärit. Vieläkö kerkiäisin jollekin oppitunneille, jaksanko edes mennä? Ei siellä enää kumminkaan mitään tehdä, todistus jo kohta kädessä. Äiti ei edes nykyään herätä minua, tietää todellisen minäni, mutta silti jaksaa aina olla hyvä äiti. Hän toimii toimitusjohtajana jossain suuressa firmassa, joten hän ei paljoa ole kotona ja käy usein liikematkoilla. Se antaa tietynlaista vapautta meille.

 

Jaksoin nostaa itseni sängystä ylös. Peili näytti taas hirviötä. Hiukseni ovat olleet iäisyyden pitkät ja mustat. En jaksa panostaa niihin paljoa, monesti samantapaisesti.

Soitin Sannalle, jotta kävelisi tänne. Tiesin ettei hän ollut mennyt kouluun, samantapainen kuin minä ja yhtä ennalta arvattava. Luultavasti hän on jo matkalla.

 

Valitsin päälle puettavat vaatteet lukuisista vaatekappaleistani ja menin aamuröökille parvekkeelle. Täältä aukeaa ihana aamutuulahdus kasvoille ja virkistää synkeämmänkin mielen. 

Ovikello rimputti tuhatta ja sataa, Sanna siis tuli. Juoksin ovelle lopettaakseni kamalan rimputuksen, päähän koski darrasta johtuen.

”Et viitsis enempää hei rämpyttää sitä?”, kysyin nauraen samalla nyrpiintyneenä.

”Voisin tietysti. Mutta hei et arvaa mitä! Mikko oli eilen kuksinut sitä koulun uutta likkaa, molemmat oli ollut siinä kunnossa et hyvä kun sänkyyn asti päässy.” Sanna kertoi intoa puhkuen.

”Ei olisi niistä uskonut.” Sanna jatkoi.

”Juu ei olisi.. Mutta en voi sanoa, että Mikko olisi mitenkään huono pano..”

”Anna! Milloin sinä olet sen kanssa ollut?” Sanna kysyi peilaillessaan itseään.

”..”

En sanonut mitään, en jaksanut alkaa lisäselvittelemään asiaa. Kaikkea tapahtuu juhlissa, kun humalassa ollaan. Kuka niitä seuraavana päivänä muistelee?

”Käytäisiinkö tuntien jälkeen kaupoilla? Voisin ostaa uudet housut..”, Sanna sanoi.

”Joo. Minäkin voisin jotain hankkii kun just toissapäivän tuli isältä rahaakin.”, vastasin tyynenä.

Käveltiin rauhallisesti tupakkaa hönkäillen pari kilometriä koululle. Olimme pari tuntia ja sitten koulu jo päättyikin. Kävelimme keskustaan vaatekaupoille.

 

 

Ostin pari vaatetta ja sen jälkeen päädyttiin kahville läheiseen kahvilaan.

”Onko mitään tiedossa viikonlopuksi? Ei minulla olekaan töitä, joten vapaata olisi..”, Sanna sanoi tylsistyneenä katsoen kaukaisuuteen.

”Santulla kuulemma saattaisi olla jotain niiden porukoitten mökillä, en sitten ole varma. Voi olla etten jaksa nyt tulevana viikonloppuna riehuu.. Alkaa tympiinnyttää ne yhdet tyypit siellä.”, sanoin kulauttaen kahvin kitaani ja repäisten laukkuni lattialta olalleni. ”Minä lähden nyt, paha olo.”

Löntystin kotiin räsyisessä olemuksessa. Rappukäytävässä kumminkin törmäsin entiseen tuttuuni, Rasmukseen.

”Mitä sinä täällä teet?”, kysyin kiivaasti ja nopeutin kävelytahtiani.

”Kyllä sinä tiedät. Meillä jäi silloin juttu kesken, olisiko aika jatkaa?”, Rasmus kysyi ja astui eteeni.

 

”Helvetti Rasmus, siitä on jo 3 vuotta. Me oltiin nuoria ja tyhmiä, meistä ei olisi koskaan tullut mitään. Miksi sinä haahuilet menneisyyden perään? Sen jälkeen mitä sinä minulle teit.”, sanoin vihaisesti ja yritin ohittaa hänet.

”Kylläpä vaan silloin kelpasin. Mutta hei, saan sinua paljon parempia. Halusin vaan sanoa, että olin onnellinen sinun kanssa.” Rasmus sai sanotuksia ja häipyi rappusia alas juosten.

Juoksin kolmanteen kerrokseen ja aloin hädissäni kaivaa avaimia laukusta. Pääsin vihdoin sisään, hengähdin oveen nojaten. Miksi se palasi? Onneksi lähti myös yhtä nopeasti. En ole sitä sen jälkeen nähnyt.. Sen jälkeen kun hän oli pakolla ottanut pitkän ystävyyden jälkeen. Sen jälkeen muutuin ihmisenä, miksi yrittää miellyttää ihmisiä ja olla kiltti? Tahdoin elää, elää kuin viimeistä päivää. Tosin ei se ollut ensimmäinen kerta, se oli silloin kun täytin 15 ja otin ensimmäiset kännit. Olimme mökillä, paljon porukkaa ja mieluisa poika lähettyvillä. Rasmus kuuli tästä vähän sen jälkeen, tuli mustasukkaiseksi, eli sen kanssa ja kosti myöhemmin kun huomasi, ettei minulla ollut tunteita häntä kohtaan.

  
Nuukahdin väsymyksestä sohvalle. Mietin asioita pääni puhki ja nukahdin tunnin kuluessa.

 

Illemmalla ovi kolahti, nousin istualteen säikähdyksestä.

”Moi.”, Heli huusi eteisestä. ”Anna oletko kotona?” hän jatkoi.       

”Olen”, huusin väsyneenä takaisin.

”Kävin kaupassa, jospa tehtäisi pastasalaattia? Äiti ei kuulemma tule yöksi kotiin, pitää matkustaa Tukholmaan.”, Heli sanoi.

 

Nousin sohvalta ja menin auttamaan purkamaan kauppakassia. Meillä on ihan hyvät välit Helin kanssa, vaikka ei paljon puhutakaan. En vain osaa lähestyä häntä, hän on niin erilainen. Äidin pieni tyttö, joka on kiltti ja tottelevainen. Olen perheen musta lammas.

Söimme hiljaa ja luimme lehtiä, ei ollut puheenaiheita. Heli katsahti minuun ja hymähti hymyillen; ”Siivoan nämä ja menen katsomaan televisiota.” Niin hän poistui jättäen minut yksin autioon hiljaiseen keittiöömme.

Kaapissa olisi pari kaljapulloa, voisin juoda ne ja rauhoittaa mieleni.

 

Menin eteiseen etsimään pullonavaajaa. Avasin lipaston laatikon, siellä huusi kaipuutaan isän ja äidin hääkuva. Se oli kaunis, äiti oli viimeistä hiuskiekuraa myöten laittanut itsensä ja isäkin oli ylpeän näköinen. Silloin minä olin vielä sikiönä mahassa. Monet vuodet olivat onnellisia ja ilontäyteisiä, pari viimeistä vuotta ennen eroa tuntui jo ajautuvan suohon. Riitelyä, huutoa ja itkua. Onni suistui ojaan kuin auto liukkaalla tiellä. Luulin kaiken parantuvan ja korjaantuvan entiselleen, niin ei kuitenkaan käynyt kun kuulimme isän löytäneen uuden naisen. Silloin lopetin uskomasta rakkauteen, ei sellaista ole.

Paiskasin valokuvan laatikon pohjalle ja heitin sanomalehden päälle. Kuka sitä haluaa katsoa? Miksi äiti on sen edes sinne pistänyt? Jatkoin seuraavien laatikoiden kaivamista ja löysin vihdoin etsimäni. Menin jääkaapille, otin pullot ja sulkeuduin huoneeseeni. En tahdo nähdä päivänvaloa, en ole sillä tuulella.